Siirry sisältöön

Potilaan hoitoyksinäisyys

”Kun sain tietää, että minulla on syöpä, ajattelin, että tapan itseni”, kertoi eräs 75-vuotias rouva minulle.

Itsekin sairaanhoitajana pitkään toimineena säpsähdin tätä viestiä. Millainen myllerrys syöpädiagnoosin tai jonkun muun vakavan diagnoosin jälkeen potilaiden mielissä käykään? Tulemmeko terveydenhuollon ammattilaisten arjessa ajatelleeksi sitä, millainen trauma elämää uhkaavaan sairauteen sairastuminen on ihmiselle? Miten tätä stressiä ja traumaa käsitellään terveydenhuollossa potilaiden kanssa?

Äkillisen trauman kokeneille tarjottava psykososiaalinen tuki on noussut normaaliksi käytännöksi viime vuosina esimerkiksi väkivaltatilanteissa. Keskusteluavun ja tapahtumien käsittelymahdollisuuksien tarjoamista pidetään tärkeänä esimerkiksi henkeä uhanneen tilanteen hoidossa. Tarjoammeko syöpäpotilaille mahdollisuutta puhumiseen, kokemustensa ja tuntemustensa jakamiseen ja keskusteluun terveydenhuollon ammattilaisen kanssa syöpätiedon jälkeen? Kysymmekö edes, miltä heistä tuntuu, kun Syöpä-niminen hyökkääjä on iskenyt väkivalloin kehoon kysymättä lupaa ja antamatta mahdollisuutta puolustautua? Edelleenkin liian moni syöpäpotilas kertoo saaneensa syöpädiagnoosin puhelimessa tai kirjeessä. Se on kuin pommin tiputtaminen nenän eteen ilman, että paikalle saapuu ketään apuun.

Terveydenhuollon näkökulmasta prosesseja ja palvelupolkuja hiotaan viimeisen päälle. Hoito alkaa nopeasti ja suositusten mukaisesti. Tilastot kiittävät, mutta kysymmekö, missä kohtaa polkua potilaat kaikkein eniten tarvitsisivat terveydenhuollon ammattilaisen apua ja tukea? Potilaat kertovat, että ensimmäiset päivät ja viikot ovat pitkiä ja yksinäisiä. Eräs potilas kertoi soittaneensa tässä vaiheessa sairaalaan saadakseen jotain kiintopistettä tulevaisuuteen leikkausajankohdasta ja saadakseen ehkä puhua hetken ammattilaisen kanssa, joka siellä kyllä ymmärtäisi hänen elämäänsä järkyttäneen tilanteen.

”Joudut vielä odottamaan, koska meillä on täällä nyt varsinainen rintasyöpäbuumi.”

Puhelu sulkeutui ja potilas toisti itsekseen; ”Mikä ihmeen buumi?”. Hän tajusi olevansa hoito-organisaatiolle ja siellä työskenteleville vain yksi rintasyöpä kymmenien ja satojen rintasyöpien joukossa. Puhelimen päässä ei tunnistettu hämmentynyttä, pelokasta ihmistä, joka olisi kaivannut hetken yksilöllistä kohtaamista.

Parantuneista hoitomahdollisuuksista huolimatta syöpädiagnoosi pysäyttää edelleenkin ihmisen. Sairauden ja hoitojen aiheuttaman taakan lisäksi potilaat saattavat kokea hoitojensa aikana kokemuksia, joita he kuvaavat ahdistaviksi, järkyttäväksi ja pelottaviksi. Näissä hoitoyksinäisyyskokemuksissa keskeistä on, että potilaat ovat jääneet yksin ilman apua, tietoa, ymmärrystä, kohtaamista tai ilman mahdollisuutta jakaa kokemuksiaan ja tuntemuksiaan tai ovat kokeneet ulkopuolisuutta hoidossaan.

Haastatellessani potilaita väitöskirjatutkimukseeni, he toivoivat, että veisin viestiä eteenpäin hoitoyksinäisyydestä, jotta kukaan ei joutuisi kokemaan samaa. Juuri siksi olen kirjoittanut tämän blogin ja juuri siksi olen kertomassa teille Syöpä-symposiumissa potilaan hoitoyksinäisyydestä.

Näkemisiin toukokuussa.

Teksti Liisa Karhe

Palaa takaisin artikkelilistaukseen